Kehopolitiikkaa

Mä oon nuorempana kamppaillut paljon sen kanssa miltä naisen ja poliitikon kuuluu näyttää ja miten poliitikon kuuluu puhua ollakseen uskottava. Voinko kirjoittaa blogeja vaikka minulla on lukihäiriö ja onko okei puhua niin kuin minusta tuntuu hyvältä.

Aikuisuuden mukana mä olen saanut itseluottamusta ja todennut sen, että mua ei kiinnosta enää se mitä muut ajattelevat. Musta tuntuu todella vapautuneelta se, että mun ei tarvitse välittää siitä miltä näytän kun menen aamukahville lähikahvilaan tai laittaa itseäni näyttämään siltä, miltä joku muu haluaisi että mä näytän.

Nykyään kun mä katson peiliin mä oon todella tyytyväinen. Mä oon oppinut ajattelemaan, että mä olen todella kaunis ja nokkela. On hurjaa huomata miten siistiä se onkaan. Se, että on oppinut pitämään itsestään todella paljon – just sellaisena kuin mä olen.

Kun toimin politiikassa saan postauksiini kommentteja, että olen neekeri tai läski ja välillä minulle kerrotaan miten joku ei halua panna minua. En tee politiikkaa sen takia, että pääsisin panolle vaan sen takia, että yhteiskunnassamme on hurjasti parantamisen varaa. Tasa-arvoa ei olla saavutettu, se mihin postinumeroon synnyt vaikuttaa siihen miten pärjäät tulevaisuudessa ja elämme jatkuvasti yli planeetan resurssien. Tämän menon on loputtava ja me voimme päättää tehdä parempaa politiikkaa.

Politiikassa on paljon parantamisen varaa. Ei ole kenenkään asia kommentoida sitä, miltä toinen ihminen näyttää tai miten toinen ihminen on pukenut päälleen. Musta jokaisen täytyy saada näyttää siltä minkälainen on ja miten on hyvä olla.
​
Politiikassa niinkuin yhteiskunnan kaikilla muillakin osa-alueilla on tilaa meille kaikille. isoille ja pienille, kaunokielisille ja rääväsuille, mustille ja vaaleille.