Hyvinvointivaltiossa kukaan ei ole oman onnensa seppä
Istun ensimmäistä kautta Helsingin kaupunginvaltuustossa ja minut tekee viikoittain nöyräksi se, että kokouksissa suunsa avaamalla pystyy muuttamaan todellisuutta. Minut vetää nöyräksi se, että keskustelemalla muiden valtuutettujen kanssa olen saanut heidät muuttamaan mielipidettään. Miksi kuitenkin asiat muuttuvat niin hitaasti ja miksi niin moni politiikassa toimiva ihminen ei tunnu ymmärtävän miksi feminismiä tarvitaan?
Kyse on edustavuudesta. Eli siitä kuka salissa istuu ja nappia painaa. Kuka päätöksiä tekee ja minkälaisesta vinkkelistä maailmaa katsoo. Yle teki jutun Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenistä ja suurin osa valtuustosta oli vallan hyvin toimeentulevia valkoisia suomalaisia. Tämä paistaa valitettavasti läpi. Minulta on aivan tosissaan kysytty, että kohtaanko ihan aidosti rasismia ja minulle on sanottu, että kyllä kaikki lapset voivat lukea Hesaria aamupalapöydässä. Kyse on vain viitseliäisyydestä. Nämä toteamukset ja kysymykset eivät johdu siitä, että poliitikot olisivat pahoja tai tyhmiä vaan siitä, että kokemuspohja puuttuu.
"Kun on tottunut elämään etuoikeutettua elämää, vaatii itseluottamusta, herkkyyttä ja poisoppimista tarkastella omia arvoja kriittisesti."
Kun kaupunkia suunnitellaan ja kaavoista päätetään minä ajattelen turvallisuutta eri tavalla kuin esimerkiksi kumppanini, joka on pitkä ja vahva valkoinen mies. Minä peilaan julkisten tilojen viihtyvyyttä omaan kokemukseeni siitä, mikä on turvallista ja missä minun ei tarvitse pelätä. Olen mustana naisena oppinut välttämään tietynlaisia paikkoja ja kun kävelen kadulla skannaan alitajuisesti ympäristöäni, jotta en joudu inhottaviin tilanteisiin.
Minulta voi tietenkin kysyä ja minulta onkin kysytty, että onko tämä tosiaan tarpeellista. Huomionarvoista on, että tämän kysymyksen minulle on aina esittänyt valkoinen mies.
Kun puhun koulutuksen periytyvyydestä tai siitä, miten lapsia ja nuoria ohjataan eri aloille sukupuolen tai etnisyyden takia minulle on pyöritetty silmiä ja vedottu maksuttoman koulutuksen takaavan kaikille samat mahdollisuudet. Tässä ei ole taaskaan kyse tyhmyydestä tai pahuudesta vaan siitä kokemuksen puutteesta. Kun on tottunut elämään etuoikeutettua elämää, vaatii itseluottamusta, herkkyyttä ja poisoppimista tarkastella omia arvoja kriittisesti. On vaikeaa ajatella, että ehkä se oma hyvinvointi ja menestys ei olekaan vain itsestään lähtöisin, ehkä sittenkin taustalla, asuinalueella, sukupuolella, vanhempien koulutuksella, lähipiirin tuella ja esimerkillä voi olla tekemistä yksilön menestyksen kanssa. Se haastaa ihmisen kohtaamaan oman vajavaisuuden ja repii auki kuvan siitä, että jokainen on oman onnensa seppä.
