Tarvitaanko rasiminvastaista viikkoa yhä?

Tasa-arvon päivä ja rasisminvastainen viikko! Musta tuntuu, että nämä päivämäärät eivät olisi voineet osua parempaan hetkeen. Viime viikonloppuna Pohjoismainen vastarintaliike on jakanut mun nimellä varustettuja Vihreiden vaalimainosiksi naamioituja feikki-flyereitä kadulla.

Mä en väitä, etteikö se ahdistaisi. Tietenkin se ahdistaa. Mä en meinannut saada happea. Mun sisintä kouraisee aina kun mä näen vastarintaliikkeen tarroja ja kun mä näin kuvat ihmisistä marssimassa hakaristien kanssa Helsingin kaduilla. Kyse on kuitenkin siitä, että nämä äärioikeistolaiset haluavat kylvää pelkoa ja saada meidät hiljentymään. Äärioikeiston nousu tarkoittaa sitä, että liberaalit ja ihmisoikeuksia kunnioittavat voimat ovat voittamassa, me emme voi hiljentyä.

Suomessa ääriajattelu on voimistunut ja rasismi arkipäivästynyt. Kun mä ajattelen mun lapsuutta, en olisi koskaan voinut uskoa, että Suomen pääkaupungin kaduilla on hakaristeja.
En väitä, etteikö rasismia ja ennakkoluuloja olisi silloin ollut. Ollessani teini mun päälle on syljetty kun olen odottanut bussia matkalla kouluun ja mua on kehotettu palaamaan sinne mistä olen tullutkin. Mua on solvattu niin kadulla, puhelimessa, päin naamaa kuin netissä. Tänä päivänä se on kuitenkin uhkaavampaa kuin ennen. Lisäksi tässä kaikessa uutta on se, että nykyään meillä on joukko ihmisiä, jotka kutsuvat itseään ylpeänä äärioikeistoksi.

Olen 1980-luvun lapsi ja sukupolveni kasvua on leimannut 1990-luvun lama. Minua vanhemmat muistavat massamielenosoitukset ja työttömien valtavat avunhuudot. Minä muistan koulukirjojen kierrätyksen ja makaronivellin.

Laman aikoihin Suomeen alkoi tulla myös pakolaisia ja valtio sopeutti talouttaan juustohöyläämällä palveluita. Eli leikkasi juuri niistä matalan kynnyksen palveluista, joita ilman tukiverkkoa elävät ja juuri maahan tulleet olisivat tarvinneet. Kotoutumisen palveluihin ei ollut varaa panostaa. Kunnat eivät osanneet tehdä hyvää asuntopolitiikka ja Suomeen alkoi muodostua alueita, joihin keskitettiin sekä juuri maahan tulleita että niitä, joihin lama iski kaikkein ankarimmin. Ja sitten leikattiin vielä hieman lisää. Ei ole ihme että pahoinvointi alkoi keskittyä.

Tämä oli myös sitä aikaa, kun minulle alettiin huudella kadulla rasistisia solvauksia ja ympäri Suomea alkoi kuulua viestejä rasistisesta toiminnasta. Olin hämmentynyt ja kysyin vanhemmiltani, mistä tämä johtuu. Viisaat vanhempani avasivat minulle ihmisten ahdinkoa ja vieraan pelkoa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että se sama kuulumattomuuden, voimattomuuden ja katkeruuden tunne on edelleen rasismin takana.

"Me emme ole vieläkään onnistuneet palauttamaan niitä hyvinvointivaltion tukipilareita, joita ihmiset tarvitsisivat pärjätäkseen ja ollakseen osa yhteiskuntaamme."

Mä ajattelen, että paras tapa päästä osaksi yhteiskuntaa on kielitaito, opiskelu ja työ. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän pitää saada maahanmuuttajanaiset kielen ja koulutuksen avulla pois kotoaan kiinni työelämään. Meidän pitää varmistaa, että ihmiset, joilla on sellainen nimi kuin minulla, pääsevät myös töihin. Helsinki on siirtymässä anonyymiin rekrytointiin ja sama pitää monistaa mahdollisimman moneen kuntaan. Ei työ syrji.

Meidän on myös varmistettava, että poliisilla on tarpeeksi resursseja puuttua vihapuheeseen niin kaduilla kuin netissä. Minä haluan, että poliisilla on aikaa pysähtyä puhumaan kadulla ihmisten kanssa niin, ettei poliisi ole vain joku joka tulee paikalle kun on hätä, vaan niin, että poliisi on paikalla puhumassa jäbien kanssa jo ennen kuin tilanne eskaloituu.

Kouluilla on ihan mielettömän tärkeä rooli siinä, että ne kasvattavat kohtaamaan erilaisuutta ja ymmärtämään moniarvoisuutta. Koulu on myös paikka, jossa jokaisen pitää oppia miksi hakaristi ei ole ok. Joskus opettaja voi olla se ainut välittävä aikuinen lapsen elämässä. Henkilö, joka kertoo, että kelpaat sellaisena kuin olet, ja ettei tarvitse pelätä sitä, jos joku on erilainen. Koulutuksella voidaan pitää kaikki osana yhteiskuntaa, ja kouluilla pitää olla siihen riittävät resurssit. Vain niin voimme torjua ääriajattelun nousua, valeuutisten leviämistä ja vihapuhetta.

Vihaa ei vihalla voiteta vaan sillä, että me vedämme henkeä ja toteamme:

“Me emme hyväksy rasismia, emme missään muodossa.”

Rasisminvastaista viikkoa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.

rasisminvastainen viikko.png
Edellinen
Edellinen

Hiljaisuus saa riittää

Seuraava
Seuraava

Opettajan silmin: suomalaisen koulun haasteet