Hiljaisuus saa riittää
Minä en voi seistä yksin kadulla jakamassa flyeriä. En voi, sillä olen musta ja nainen. Ei ole kyse siitä, etten uskalla vaan siitä, että minun ei kannata. Kun minun näköiseni helsinkiläinen seisoo kadulla, edes ilman poliittista agendaa, hän saa osakseen vihaisia ilmeitä ja haukkuja.
Toistetaan nyt vielä sama minkä olen sanonut jo lukuisia kertoja, sillä minulta kysytään edelleen tämä sama kysymys “kohtaanko minä rasismia?”. Vastaus on kyllä. Suomessa rasismi on jokapäiväistä ja se satuttaa. Kirjoitin aiheesta pitkän tekstin jo vuonna 2011 (teksti löytyy täältä). Silloin sähköpostini täyttyi vihaviesteistä, joissa minua haukuttiin. Minua käskettiin palaamaan sinne mistä olin tullut ja toivottiin, että minut raiskattaisiin. Jopa äitiäni haukuttiin vastenmielisillä termeillä. Onneksi sain myös viestejä, joissa ihmiset kiittivät asian esille nostamisesta. Kuitenkin kaikki se viha ja raivo, jota sain päälleni, satutti ja ahdisti.
Olin hetken hiljaa enkä reagoinut yhteiskunnallisiin asioihin.
Kun työskentelin opettajana ja olin oppilaskunnan ohjaava opettaja, autoin oppilaitani taistelemaan lähikirjaston säilyttämisen puolesta. Aiheesta julkaistun Hesarin mielipidekirjoituksen jälkeen sama tapahtui uudestaan. Olin jälleen kerran ”vit** neek** huo**” ja kaikki muut perinteiset haukkumanimet.
Kun annoin haastattelun opettajalehteen, aivan sama asia tapahtui. Sillä erotuksella, että silloin kyseenalaistettiin, miten neek*** voi opettaa valkoisia lapsia. Tuntui siltä kuin eläisin jotain rotuerottelun aikaa, jossa ihmisen ihonväri määrittää sen mitä työtä ihminen voi tehdä. Itse olen aina ajatellut että on äärettömän hyvä, että opettajina, poliiseina, nuorisotyöntekijöinä ja kaikissa mahdollisissa ammateissa on kaikennäköisiä ihmisiä. Näin lapset oppivat, että ihonvärillä ei ole väliä sen suhteen mitä aikuisena voi tehdä.
Jyväskylän yliopiston tutkija Tuija Saresma on sanonut, että: “Niin kutsuttu pakolaiskriisi on tehnyt hyväksyttäväksi puhua sellaisella tavalla, jota aiemmin olisi paheksuttu. Sopivan raja siirtyy koko ajan, ja rasistiset ilmaisut yleistyvät jopa poliitikkojen puheissa.” (STT 29.11.2015)
Tämä on täysin totta. Pysähdytään hetkeksi miettimään millaisessa maassa me elämme. Suomessa on okei haukkua ihmisiä kadulla päin naamaa “neek***huor****”. Poliitikot, jopa kansanedustajat, saavat tuomioita kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kirkkoa haukutaan, kun se toimii niin kuin se opettaa. Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus yritetään sytyttää tuleen. Uusnatsi tappaa ihmisen rautatientorilla ja hakaristit kädessä marssitaan pääkaupungin kaduilla.
Sanon aina itselleni, että meidän ei todellakaan tule vajota samalle tasolle. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joustaisimme senttiäkään. Minulle ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja minä en suostu olemaan hiljaa vastenmielisen käytöksen tai puheen edessä. Mielestäni Michelle Obama näytti juuri oikean tavan reagoida, kun Trump käyttäytyi oksettavan rasistisesti:
“When they go low, we go high.”
Minä olen päättänyt. että hiljaisuus saa riittää. Minä olen ehdolla ja teen kaikkeni, ettei kukaan joudu pelkäämään kadulla ihonvärinsä, uskontonsa tai seksuaalisuutensa takia.
Minä haluan rakentaa Suomea, jossa on tilaa meille kaikille. Se tarkoittaa, että kaikkien on päästävä mukaan. Se tarkoittaa sitä, että jos koulu on alueella, jossa on keskimääräistä haastavampi tilanne, on meidän tuettava tätä koulua erityisesti. Se tarkoittaa koulun opettajille ja kasvattajille joustavia resursseja järjestää pienryhmäopetusta, oman äidinkielen opetusta, tukiopetusta ja apuvälineitä. Se tarkoittaa sitä, että maahanmuuttajanaiset vapautetaan kotoaan kielen ja koulutuksen kautta töihin. Se tarkoittaa sitä, että nuorille on tarpeeksi matalankynnyksen toimintaa asuinalueellaan. Se tarkoittaa, että sosiaalityöntekijöillä on tarpeeksi hyvät työolot ja riittävästi käsipareja, jotta he voivat tehdä työnsä.
Resurssien on oltava kunnossa ja poliiseilla edellytykset reagoida vihapuheeseen. Rasismia vastaan taistellaan vain järkevällä sosiaali- ja koulutuspolitiikalla.