Tukea niille, jotka sitä eniten tarvitsevat - positiivisen diskriminaation määräraha
Kun mä aloitin opettajan työt Vantaalla, sain oppia mitä tarkoittaa se, että suomalainen koulu ei ole tasa-arvoinen ja, että kaikilla ei todellakaan ole samoja lähtökohtia elämään.
Itse olen käynyt koulun, jossa oletettiin, että perheet keräsivät rahaa lasten ranskanmatkohin. Järjestettiin luokkana vaikka mitä, mutta oletus oli, että kyllä ne rahat kokoon saadaan.
Minun luokassani Vantaalla tilanne oli toinen. Kun päätin viedä luokkamme leirikouluun rahaa ei todellakaan ollut tarpeeksi. Jotenkin minua suututti se, että leirikoulu, jota moni lapsi pitää täysin itsestään selvyytenä on lopulta kuitenkin perheen rahapussista riippuva juttu.
Tietenkin voi todeta, että reippaasti vaan vanhemmat keräämään rahaa ja järjestämään myyjäisiä, mutta maailma ei ole niin yksinkertainen. Jos oman arjen pyörittäminen on vaikeaa ja jokainen päivä mennään jaksamisen äärirajoilla, niin on poskettoman lapsellista olettaa, että tällaiset vanhemmat jakavat alkaa vääntämään mokkapaloja ja järjestämään diskoja. Ei tietenkään minunkaan vanhempieni arki mitään herkkukarkkia ollut ja ruuhkavuodet ovat kaikille kovat.
Erityisen kovat ne ovat kuitenkin niille, joiden arkea painaa päivittäin epävarmuus siitä, miten saa maksettua seuraavan kuun vuokran tai onko varaa sittenkään ostaa kumisaappaita rikki menneiden tilalle.
Mulla meni siis hermot ja olen huomannut, miten mun elämässä hermojen meno on voimavara. Laitoin facebookkiin ilmoituksen, että haluaisiko joku taho tukea luokkani leirikoulua. Moni halusi ja moni tuki. Pääsimme syömään Puttesiin (kiitos vielä), Oulunkylän kartanoon (iso kiitos) ja pariksi yöksi Suomenlinnaan. Me kävimme museoissa, ihmettelimme taidetta ja pääsimme työpajoihin, opimme Suomen historiasta seikkailemalla pitkin Suokkia ja meillä oli hauskaa. Kuitenkin koko sen reissun ajan minua painoi yhden oppilaan sanat ” Onpas Helsinki iso!”. Tämä oppilas ei ollut ennen käynyt Helsingissä. Siis Vantaalla kasvanut lapsi. Kyse ei tässäkään ollut siitä, että tämän lapsen perhe olisi jotenkin paha vaan siitä, että ihmisillä on erilaisissa tilanteissa erilainen kyky jaksaa.
Lisänä se, että vaikka olin opettajana varmaankin ihan ok, en ollut kuitenkaan sitä mitä nä oppilaat olisivat ansainneet. En nimittäin ole vielä valmistunut. Haasteena on siis, että näihin kaikista hankalimpiin alueisiin eli juuri niihin joissa ammattitaitoa ja osaamista eniten tarvittaisiin on vaikeinta saada päteviä opettajia. On nimittäin täysin eri asia opettaa Korsossa kuin Munkkiniemessä. Samalla palkalla kaksi täysin eri työtä.
Kun lumi tuli, osa oppilaista oli pihalla kevyissä vaatteissa, meni viikko ja meni toinen. Tilanne ei muuttunut. Onneksi Icehearts, nuorisotyötä tekevä järjestö oli läsnä ja hankki näille pikkutyypeille lämpimät vaatteet. Kun minä matkustin bussilla kotiin kotikadullani minua käveli vastaan lapsia uutuuttaan hohtavissa talvivaatteissa. Työmatkani Itä-Vantaalta Länsi-Helsinkiin oli kilometrejään pitempi.
Kun minä olin pikkuinen me asuimme Jakomäessä kaupungin vuokra-asunnossa, mutta minua roudattiin kouluun Eiraan. Siinä tehtiin tietoista luokkahyppyä. Siinä opiskelijavanhempani olivat päättäneet tehdä ison loikan. Se, että he siihen pystyivät ei ole mikään itsestään selvyys. Minun vanhemmillani oli valtava sosiaalinen pääoma, jolla tämä loikka voitiin tehdä. Kaikilla ei ole sellaista tuuria. Kukaan meistä ei voi päättää millaiseen perheeseen syntyy. Kukaan meistä ei valitse omia vanhempiaan. Tämän vuoksi meidän on rakennettava sellaista yhteiskuntaa, jossa jokainen voi kasvaa rauhassa omaksi itsekseen ja oppia yrittämällä ja epäonnistumalla. Mikäli me emme niin toimi me rakennamme pohjan epäonnistumisella ja voimme luovuttaa.
Helsingissä meillä on käytössä positiivisen diskriminaation määräraha. Se korjaa koulujen välistä sosiaalista vinoutumaa. Se tukee niitä, jotka enemmän tukea tarvitsevat. Pian alkaa Helsingin budjettineuvottelut ja siinä me voimme valita tukea erityisen paljon niitä lapsia ja nuoria, jotka tukea tarvitsevat. Minulle tämä on itsestään selvyys, sillä minun sosiaalinen pääomani kulmakivi on empatia, kyky ymmärtää, että arki ei ole meille kaikille samanlaista ja kyky nähdä, että kun ihmistä tuetaan ja kannustetaan vain, taivas on rajana.
”Korhosta raivostuttaa hokema, että suomalainen koulu on tasa-arvoinen ja lähikoulu on paras. Silloin kun puhutaan niin sanotusta huonomaineisesta lähiöstä, näin ei hänen mukaansa todellakaan ole.
– Tasa-arvoista koulua ja lähikoulun parhautta hokevilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten köyhä suomalainen perhe elää ja missä todellisuudessa joissakin kouluissa opiskellaan.”
