Oi, maamme Suomi

Mä olen syntynyt ja kasvanut Suomessa. Mun äidinkieli on helsinki, mä ryhmittäydyn automaattisesti sopivan tuntuisen välimatkan päähän muista ihmisistä bussipysäkillä, jäädyn helposti small talkissa. Mulla on tapana luottaa muiden ihmisten sanaan, juhannuksena musta on parasta juoda olutta yöttömässä yössä ja uida alasti meressä.

Koko elämäni ajan multa on tivattu mun kansalaisuutta, ja multa kysytään vähintään kuukausittain:
Mistä sä olet kotoisin?
Mistä sä olet oikeasti kotoisin?
Ethän sä voi olla suomalainen!

Kun vastaus ei miellytä, mä yritän avata ihmisille, että meitä suomalaisia on monennäköisiä ja monenlaisella geneettisellä taustalla varustettuna.

Miksi sä puhut niin hyvää suomea?
Olet varmaankin syntynyt Suomessa kun osaat suomea?
Oletpas sä hyvin oppinut suomea!
Milloin sä olet muuttanut suomeen kun puhut noin hyvää suomea?
Mitä heimokieliä sä puhut?
Hei puhu jotain sellaista hauskaa heimokieltä!

Ihonväristä ei voi päätellä ihmisen kielitaitoa. Ihonväristä ei oikeastaan voi päätellä paljoakaan.

Mulle on sanottu useammin kuin edes osaan laskea:
Mene takaisin sinne mistä tulitkin!
Painu kotiisi!
Minne minun pitää painua?

Muistan kun olin Kanadassa vaihdossa ja mua pyydettiin pitämään esitelmä Suomesta itsenäisyyspäivän kunniaksi. Mä puhuin niistä asioista, joista mä olin ylpeä. Mä puhuin siitä, miten meillä jokainen lapsi pääsee kouluun, miten meillä on maksuton kouluruoka ja lapset pääsee oikomishoitoon ja miten meillä oli naispresidentti.

Mä puhuin siitä, miten meidän luontomme on kunnossa ja miten meidän korkeakoulutuksemme on maksutonta, koska me ajatellaan, että älykkyys ei ole vanhempien kukkarosta kiinni. Mä kerroin siitä, miten me ajatellaan, että hyvinvointivaltiossa kaikki osallistuvat verojen maksuun ja kaikki saavat tukea. Että yksikään suomalainen ei voi sanoa tehneensä “tämän kaiken itse” vaan, että meillä valtio auttaa meitä kaikkia pärjäämään. Miten Suomessa valtio on se tukiverkko, jonka avulla me uskallamme ponnistaa.

Minulla ei ole ollut etuoikeutta valita, milloin mä puhun rasismista. Muut ovat valinneet minun puolestani. Muut ovat alleviivanneet mulle, että mä olen erilainen. Mua on vaadittu perustelemaan mun olemassaoloa ja mun identiteetti on yhä uudestaan ja uudestaan kyseenalaistettu.

Miltä tuntuu, kun joku kertoo sinulle jatkuvasti, että sinä et kuulu tänne, että sinä et ole samanarvoinen?

Alkuviikosta julkaistussa kannanotossa 50 itseni näköistä suomalaista ja ei-valkoista kirjoittivat:

“Poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä on usein aggressiivista. Faktojen puute, populistinen puhe ja totuuden muunteleminen luovat väärinymmärrystä ja pelkoa kaikille osapuolille. Vihanlietsonta ja uhkakuvien maalailu vaikuttavat suoraan Suomessa asuvien afrosuomalaisten ja muiden ei-valkoisten elämään. Termi maahanmuuttaja onkin muodostunut lähes synonyymiksi ei-valkoiselle ihmiselle ja samaan aikaan länsimaista muuttaneita valkoisia ei lasketa samaan kategoriaan. Maahanmuuttajista keskusteltaessa puhutaankin usein kaikista meistä, vaikka vain osa meistä on maahanmuuttajia. Me olemme suomalaisia, kansalaisia, äänestäjiä ja veronmaksajia mutta meistä keskustellaan harvoin muulloin, kuin maahanmuuton yhteydessä. Meidän olemassaoloamme käytetään lyömäaseena poliittisessa pelissä, johon poliitikot yli puoluerajojen ovat osallistuneet.”

Viimeistään nyt kaikkien on korkea aika päästää irti olettamuksista ja todeta meidän olevan moninaisia. Meidän on katsottava peiliin ja todettava, että meillä ei ole oikeutta määrittää toista toisen puolesta.

Jos saan yhden toiveen esittää tänä itsenäisyyspäivänä - lopetetaan olettamasta.
​
Hyvää itsenäisyyspäivää!