Onneksi uskalsin valita näin

Tässä mä istun, 34-vuotiaana, kirjoitan työ- ja kokouspäivän jälkeen esseetä feministisen teorian nykysuuntauksia. Olen kesän ja alkaneen syskyn aikana tehnyt enemmän opintoja Jyväskylään kuin sen kolmen vuoden aikana mitä asuin siellä. Helsinkiin olen tehnyt huomattaavasti enemmän ja pian yhdistän nämä kaikki yhdeksi tutkinnoksi Jyväskylään. Mutta kyllä se on aika selvää, että olin ihan loppu ja sekaisin kun olin Jyväskylässä. Kyllä tämä muija vielä tutkinnon kokoon saa ja ei tämä opiskelu edes tunnu vaikealta kun on vähän maileja alla. Ei enää hävetä se, että teen kirjoitusvirheitä, minulla on lukivaikeus, tottakai teen, entäs sitten.

Olen oikeastaan onnellinen, että jätin opinnot silloin aikanaan kesken, sillä se ihmisen kuori joka palasi Helsinkiin ei olisi kyllä koskaan kasvanut täksi ihmiseksi, joka on tänään itseensä perin tyytyväinen ja varma ihminen. Ihminen voi mennä rikki ja voi tuntua siltä, että millään ei ole mitään merkitystä ja, että sulla ei ole mitään merkitystä, mutta silloin on toimittava.

Olen valtavan onnellinen, että uskalsin päästää irti kaikista niistä oletuksista joita muilla ja mulla oli itseni suhteen. Kun päätin, että minun ei ole pakko ja minun ei tarvitse juuri muuta kuin tehdä sitä mitä itse haluan muuttui mun elämän suunta.

Olin kyllä monta vuotta vielä senkin jälkeen hukassa, mutta joka vuosi kun opin olemaan itselleni armollisempi ja kuuntelemaan itseäni vähän enemmän, viettämään aikaa enemmän ihmisten kanssa joista pidän ja jättämään elämästä ankeuttajat pois alkoi minusta muodostua minä. Sitten alkoi se henkikin kulkea paremmin ja onnistumisia tulla. Alkoi se tyyppi, joka katsoi takaisin peilistä näyttää kauniilta ja vahvalta. Nyt se tyyppi, eli minä, on näyttänyt siltä jo vuosia ja se, että luottaa omaan analyysiin ja kysyyn tehdä ja uskaltaa yrittää parhaansa koska ei pelkää mokaamista. Se ystävät, se on kuulkaas supervoima.