Tämä on se taistelu.

Olen kohta ollut 2-vuotta kansanedustaja.
Olen edelleenkin joka päivä niin kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka minua äänesti.

Joka ikistä juuri valittua kansanedustajaa varmasti jännittää ensimmäiset työpäivät, kaikkia meistä ei kuitenkaan jännitä sen vuoksi, että meitä pelottaa mitä uusi kollega meistä heti ulkonäön perusteella ajattelee. Jo ensimmäisinä päivinä tiesin, että tulen istumaan samalla käytävällä kansanedustajien kanssa, joiden pääviesti omille äänestäjilleen on ollut maahanmuuton vähentäminen, jotka tekevät kampanjansa maalaillen uhkakuvia maahanmuuton seurauksista. Ja joiden mielikuvissa maahanmuuttaja on lähes aina ruskea ihminen.

Se puhe myös välittyy heidän seuraajistaan, heidän äänestäjistään. Minua kehotetaan palaamaan sinne mistä tulin. Minun kielioppivirheiden ajatellaan johtuvan ihonväristä, ei siitä että minulla on lukivaikeus. Minun Facebook-algoritmit olettavat minun olevan perussuomalainen, sillä niin moni sama ihminen kommentoi heidän kansanedustajien postauksia, ja minun. Viesti meille ei vain ole sama. Valtaosa Facebookin puolella tulevasta kommenteista on negatiivisia, minun tukiryhmäläiset käyvät moderoimassa seinää, että minun ei tarvisi. Sillä minä en yksinkertaisesti suostu käymään väittelyjä ihmisten kanssa, joiden mielestä asiallista keskustelua on sanoa toiselle suoraan: “olet ällöttävä”.

Rasismi ei kuitenkaan ole vain yksilön kokemuksia - se on asenteita, käytäntöjä ja rakenteita, jotka vievät meiltä mahdollisuudet yhdenvertaisuuteen.

Se on sitä, että työhaastatteluun pääsy voi riippua nimestäsi, ei osaamisestasi. 

Se on sitä, että osaamisesi ja koulutuksesi voivat jäädä varjoon ihonvärisi vuoksi. 

Se on sitä, että saatat tulla todennäköisemmiin pysäytettyä kadulla tai vaikka lentokentän turvatarkastuksessa viranomaisen toimesta ilman selkeää syytä.

Rasismin vastainen työ ei ole vain vähemmistöjen taakka – se on meidän kaikkien vastuulla. Ei riitä, että “ei ole rasisti”, vaan on puututtava kun näkee vääryyttä, on pysähdyttävä miettimään mikä omaa toimintaa ohjaa, me pidämme anti-rasistisia koulutuksia, koska muutos vaatii aktiivista työtä. 

Jokainen vähemmistöön kuuluva kansanedustaja voi päättää käyttääkö sitä valtaansa raivatakseen muille tietä. 

Vielä tänäkin päivänä, vaikka me tiedämme kuinka paljon Suomi tarvitsee maahanmuuttoa pitääksemme huolta niin nykyisistä kuin tulevista sukupolvista, pitääksemme yritykset, päiväkodit, koulut, sairaalat pyörimässä. On yksiselitteisen selvää, että me tarvitsemme maahanmuuttoa. Tänäkin päivänä rasismista puhumista vähätellään politiikan piirissä. Rasismista puhuminen on “identiteettipolitiikka”, rasismia ei vieläkään tunnisteta aitona yhteiskunnallisena ongelmana, vaikka siitä kuinka haluttaisiin puhua teoin ja vaikka me tiedämme, että liian moni on joko kokenut rasismia tai todistanut sen tapahtumista. Vaikka me tiedämme, että me emme onnistu kotouttamisessa, sillä emme avaa ovia yhtä hyvin kun suljemme niitä. Me tiedämme, että liian moni joka tulee tänne muualta opiskelemaan ei päätä jäädä maahan, koska me emme yhteiskuntana onnistu heidän kiinni pitämisessä. Ja vaikka me olemme yhteiskunta huolissamme polarisaatiosta ja eri arvoisuuden kasvusta, me emme siltikään ole yhteiskunta valmiita kantamaan vastuuta siitä vihapuheen ja hiljentämisen yrittämisestä mitä päivittäin tapahtuu, emmekä silti mitä niitä oikeita tekoja millä jokainen joka täällä asuu ja kuuluu vähemmistöön voisi hyvin.

Minä olen täällä, jotta voin rakentaa tulevaisuutta, jossa jokaisella on oikeus olla ja elää ilman pelkoa, ilman syrjintää, ilman hiljentämistä.

Tämän tien raivaaminen on raskasta ja rankkaa – mutta minä teen sen, jotta seuraavilla olisi helpompaa. Tämä on kunnia ja ilo. This is the good fight.