Meillä ei ole varaa rasismiin

Kuvaaja: Tiitus Petäjäniemi

Minulle rotu on ollut käsitteenä aina kummallinen. Kysymys siitä, minkä rotuinen olen, on ollut aina jotenkin käsittämätön. Varsinkin kun me aivan hyvin tiedämme, että tieteen näkökulmasta ihmisrotuja ei ole olemassa.

Ihminen eli Homo sapiens on perimältään varsin yhtenäinen laji. Kuten Suomen Kuvalehden artikkelissa todetaan, ”ihmisten jakaminen rotuihin on poliittinen teko”. Se on työkalu jakaa meidät heihin ja meihin. Siinä on tavoitteena työntää osa ihmisitä poltiikan reunoille ja varmistaa, että kaikkien ääni ei kuulu päätöksenteossa.

Suomalaisten suhtautuminen rasismiin on muuttunut lyhyessä ajassa. Yhä harvempi kiistää rasistiset väitteet jyrkästi, ja ihmisrotujen olemassaoloon uskovien määrä on kasvanut.

Joidenkin tavoitteena on valehdella, että ihonväri määrittää yksilön tunteet, arvot ja hyvyyden.

Kun joku kyseenalaistaa minun suomalaisuuteni sen vuoksi miltä näytän, en enää järkyty, en käperry kokoon. Kun joku huutaa perääni ja kehottaa minua palaamaan sinne mistä olen tullutkin ja yrittää näin kiistää minulta oikeuden olla se kuka minä olen, minä en luovuta. Minä tiedän, että kyseessä ei ole enemmistön ajatukset.

Minä tiedän, että en ole ajatuksieni kanssa yksin. Suurin osa suomalaisista irtisanoutuu edelleen rasismista ja suhtautuu suvaitsevasti tai neutraalisti eri maista ja mantereilta tuleviin ihmisiin. Suurin osa meistä – kyllä, sanoin meistä, sillä ihonväri ei suomalaisuutta määritä – ei ole hylännyt omaa ihmisyyttään ja kykyä ajatella itsenäisesti pelottelun ja rasistisen populismin saadessa lisää ilmatilaa.

Lapsuudessani saattoi joku vielä käyttää n-sanaa asiaa sen enempää ajattelematta ja suklaasuukkojen nimessä n-sana komeili vekkulisti. Nyt vuonna 2020 n-sanan käyttö ei ole koskaan vahinko. On meidän enemmistön vastuulla sanoa seis, kun todistamme käytöstä, kun kuulemme sanoja jotka loukkaavat toisen ihmisyyttä. Kuten Martin Luther King sanoi: ”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.”

Meidän joilla valtaa on, on varmistettava se, että rasismiin ei suhtauduta olkapäitä kohauttaen. Sillä se miten me puhumme muokkaa todellisuutta ja rakentaa näkymättömiä muureja. Muureja, jotka muuttuvat teoiksi, aggressioksi ja pahimmillaan väkivallaksi. On valtavan vaarallista, jos joku ihmisryhmä kokee, että he eivät ole tervetulleita, he eivät ole oikeutettuja samaan kuin muut. Se johtaa syrjäyttämiseen, ja se johtaa valtavaan yhteiskunnalliseen pahoinvointiin.

Me tarvitsemme maahanmuuttoa

Suomen väestö ikääntyy, eikä syntyvyys riitä ylläpitämään väestönkasvua, vaikka kaikki me synnytysikäiset naiset alkaisimme nyt oikein  urakalla lisääntymään. Tämä tarkoittaa sitä, että työikäisen väestön määrä vähenee eikä työntekijöitä riitä kaikille aloille. Jos me haluamme ylläpitää vähintään tämän tasoisen hyvinvointivaltion palvelut, me tarvitsemme lisää työvoimaa. Me tarvitsemme maahanmuuttoa.

Mutta mikäli maamme muuttuu yhä rasistisemmaksi, voimme kysyä itseltämme, miksi ihmeessä kukaan huippuosaaja haluaisi tulla juuri tänne. Maailmassa kun on monta muutakin maata rakentaa hyvää elämää. Jos tietää, että oman ihonvärin takia joutuu pelkäämään kadulla, miksi toisi lapsensa tänne.

Meidän on käännettävä katseemme siihen miten kouluissa puhutaan rasismista, miten välitunnilla suhtaudutaan rasistiseen kielenkäyttöön, miten luennoilla yliopistoissa asiaa käsitellään ja minkälaisten tutkijoiden teoksia tentitään.

Samalla on median edustajien tarkasteltava sitä, miten muiden kuin kantaväestöön kuuluvien ihmisten tarinoita käsitellään. Olen lopen kyllästynyt siihen, että olemassa vain kaksi eri tarinaa, roisto ja sankari.

Rasismin vastustaminen on meidän jokaisen vastuulla. Niin sinun kuin minun. Sillä yhteiskunta, joka työntää osan syrjään, ei ole yhteiskunta joka menestyy.

Blogiteksti on julkaistu osan Vihreiden blogia.