Luonto tekee Helsingistä ihanan

Helsingin Sanomissa oli eilen mainio juttu lähiluonnosta. Viheralueet ja puistot on meille helsinkiläisille tärkeä kysymys samalla kun Helsinki kasvaa ja siitä tulee yhä useamman ihmisen koti. Munkkiniemen rannat, Seurasaari ja Keskuspuisto ovat minun Helsinkiä.

Kun olen käynyt Aasiassa olen nähnyt kaupunkirakentamisen nurjan puolen. Monet nopeasti kasvaneet Kiinan metropolit ovat ahtaita ja harmaita – ne eivät hengitä. Puistojen ja muiden luontoalueiden määrä on liian pieni, kun tavoitteena on ollut asuttaa mahdollisimman monta, mahdollisimman nopeasti.

Helsinki kasvaa ja se on ihanaa. Syntyy uusia palveluita, työtä, kiinnostavia tapahtumia ja paikkoja kohdata uusia ihmisiä. Samalla pitää kuitenkin jatkuvasti muistaa, että viihtyisä kaupunki ei ole vain betonia ja kulkuväyliä. Rakentamisessa pitää katsoa kokonaisuutta. Lisärakentamisessa pitää ottaa huomioon miten ihmiset alueella viihtyvät, missä he liikkuvat.

Minulle Munkka on rakas koti, eikä vähiten vehreän puistotien tai kauniiden ranta-alueiden vuoksi. Esimerkiksi Munkkiniemessä Turuntien liittymän korvaaminen vähemmän tilaa vievällä T-risteyksellä ja nopeuksien laskeminen tulee tekemään alueesta viihtyisämmän ja turvallisemman ihmisille kävellä ja pyöräillä. Lisärakentaminen pitää tehdä viisaasti, ihmisten - niin nykyisten kuin tulevienkin - tarpeet edellä. En halua kuollutta betonikylää, vaan vihreän ja elävän kaupungin, jossa liikkuminen kaduilla on mukavaa kävellen, pyörällä ja mukavasti julkisen liikenteen kyydissä.

Kuten maakäytön suunnittelun professori Marketta Kyttä toteaa: ”Tiivis rakentaminen tuo terveysvaikutuksia myös puolivahingossa, kun arkisia asioita voi hoitaa kävellen tai pyöräillen. Samalla ympäristö voi tukea sosiaalista hyvinvointia tarjoamalla esimerkiksi luontevia kohtaamispaikkoja.”