Ensimmäinen ja ainoa?
Osallistuin maanantaina piispa Teemu Laajasalon vetämään keskusteluun myötätunnosta ja vähemmistöistä. Keskustelun lomassa totesimme, että mikäli minut valitaan, olen ensimmäinen musta naiskansanedustaja. Piispa Laajasalo kysyi suoraan ”Fatu, haittaisiko sinua jos jäisit vain siksi mustaksi naiskansanedustajaksi?” Kysymys ei yllättänyt. Vastasin ettei haittaisi, enkä jäisi.
Minä en voi valita edustanko vähemmistöä vai en. Ennen kuin avaan suuni, muut kategorisoivat minut sen perusteella miltä minä näytän. Minulle puhutaan helposti kadulla ja kahviloissa englantia kun oletetaan, että en osaa suomea. Minun uskontoani arvuutellaan ja minulta kysytään mitä heimokieliä osaan, minun suomen kieltäni kehutaan, mutta siitä kuvitellaan löytyvän jotain aksenttia. Olen tottunut tähän.
Siinä, että olisin eduskunnan ensimmäinen musta nainen ei olisi sinänsä minulle mitään uutta, sillä olen tottunut myös olemaan ensimmäinen. Valitettavasti olen tottunut olemaan usein myös ainoa. Kun opetin, olin ainoa musta opettaja. Kun minut valittiin ylioppilaskunnan hallitukseen, olin taas ainoa musta. Yliopiston rehtori halusi, että menen kuvissa aina eturiviin jotta “voi näyttää miten meillä täällä kaikenlaiset opiskelijat pääsevät etenemään”. Sama meininki seurakuntaneuvostossa, korisjoukkueessa, työhaastattelussa ja töissä.
Kun kuulun päällepäin näkyvään vähemmistöön, en voi päättää sitä kategorisoivatko ihmiset ympärilläni minut. Siksi ollen joutunut ponnistelemaan monissa paikoissa enemmän kuin muut. Tämä on saanut aikaan sen, että minä en mene kokouksiin valmistautumatta, että luen materiaalit huolella, suunnittelen, neuvottelen, hankin lisätietoa ja arvioin.
Tämä on toimintamalli jonka opin lääkäri-isältäni. Isäni opetti minulle, että koska edustaa vähemmistöä niin pitää olla aina hieman paremmin valmistautunut ja tehdä hieman enemmän töitä. Minä toivon, että sitten, kun minulla on omia lapsia, tämä ei enää olisi totta. Nykyään vielä on. Minun on pitänyt ja edelleen pitää todistaa, että en ole vain kiintiö, vaan kykenen samaan tai enempäänkin kuin muut.
Osmo Soininvaara sanoi minusta näin: ”Kun Fatu valittiin Vihreiden valtuustoryhmän varapuheenjohtajaksi, en tuntenut häntä lainkaan ja ajattelin, että kyse oli halusta pitää etnistä vähemmistöä esillä, siis positiivisesta diskriminaatiosta. Häpeän ennakkoluuloani. Fatu kuuluu ryhmän ehdottomiin älykköihin ja lisäksi vielä reaaloihin.” Oden kommentti on rehellinen ja kertoo siitä miten monet Suomessa ajattelevat.
Olen urallani menestyvä akateeminen kaupunkilainen. Olen tunnetusti nopeaälyinen ja -sanainen sekä arvostettu neuvottelija ja taitava vaikuttamaan. Näistä ominaisuuksistani olen saanut palautetta sekä työssäni että vihreän valtuustoryhmän varapuheenjohtajana, joksi minut valittiin jo toiselle kaudelle. Tämä arvostus näkyy nyt vaalienkin aikaan, kun moni loistava ehdokaskollega on nostanut minua. Tukiryhmässäni on useita arvostettuja konkaripoliitikkoja
Kuvaaja: Tiitus Petäjäniemi
Ennakko-oletus kiintiöehdokkuudesta näkyy, kun tapaan ihmisiä vaaliteltoilla ja saan keskustelumme jälkeen sähköpostia. Hieman nolostuneina ihmiset kertovat, että yllätin puheillani taloudesta ja työllisyydestä, ja että minulla oli viisaita ja pohdittuja ajatuksia.
Tämän kampanjan aikana moni nuori ihminen on tullut tapaamaan minua ja kertonut, että olen heille poliittinen inspiraatio ja esikuva. Olen halannut heitä, katsonut suoraan silmiin ja sanonut “politiikka tarvitsee myös sinua”.
Minua ei haittaa lainkaan olla ensimmäinen, kunhan en jää ainoaksi. Mustat naiset, miehet ja muun sukupuoliset iästä riippumatta ansaitsevat useamman kuin kourallisen edustajia eduskuntaan. He ansaitsevat eduskuntaan joukon ihmisiä, jotka pystyvät samaistumaan heidän kokemuksiinsa ja ennen kaikkea ihmisiä jotka ovat valmiina tekemään ahkerasti töitä.
Ennen kaikkea Suomi ansaitsee kaikki lapset ja nuoret väristä riippumatta kasvamaan ja kukoistamaan, saavuttamaan koko potentiaalinsa ja rakentamaan parempaa huomisen yhteiskuntaa.
